Me ostettiin talo!

Heissan ja ihanaa sunnuntai-iltaa!

Kuten edellisessä postauksessa kävin läpi, on kulunut vuosi ollut suurten tapahtumien ja muutosten aikaa. Näistä suurimmaksi nousee kuitenkin meidän talonmetsästysprojekti, josta ajattelin nyt vähän kirjoitella tänne blogin puolelle. Kuvituksena on tällä kertaa puhelimen kätköistä kaiveltuja muuttokuvia. 

Ehdittiin asustella vuokralla hiukan yli viisi vuotta, mikä oli meille varmastikin juuri sopiva aika. Vuokra-asunnolta oli helppo hujauttaa junalla Helsinkiin, missä me molemmat käytiin koulut sinä aikana. Myös töiden kannalta sijainti oli ihanteellinen. Molempien vanhemmat löytyivät suhteellisen läheltä, niin vierailut onnistui helposti ja myös apu oli tarvittaessa lähellä.

Vuokra-asuminen ei meille ollut kuitenkaan se ”loppuelämän” ratkaisu. Aika pian jo alettiin puhua siitä, miten vuokran maksu on kuin heittäisi rahaa menemään. Paljon mieluummin maksan asunnosta kuukausittain itselleni pois lainaa, kuin jollekin muulle niin etten pidemmässä juoksussa hyödy siitä mitenkään muuten, kuin saamalla katon pääni päälle.

Muistaakseni aloimme katsella omistusasuntoja noin vuosi ennen talon ostoa. Selasimme Etuovea ja Oikotietä, sekä muita netin asunnonmyyntisivustoja. Aluksi meidän kriteerit olivat hyvin tarkat ja alue, jolta etsimme, melko rajattu. Syksyllä 1,5 vuotta sitten kävimme ensimmäisissä asuntonäytöissäkin.

Syksyn lopussa ja alku talvesta homma meni niin sanotusti vakavammaksi, ja aloimme etsiä kotia tositarkoituksella. Teimme alustavat lainaneuvottelut pankin kanssa ja laajensimme aluetta. Kävimme näytöissä lähes viikoittain, teimme jopa useita tarjouksia, jotka eivät sitten poikineet mitään. Pikkuhiljaa touhuun alkoi turhautumaan, vaikka meillä ei edes ollut mitään varsinaista kiirettä ja pakkoa löytää uutta kotia.

Asunnon etsintä ei ole mitenkään yksinkertaista. Varsinkin kun meillä oli tähtäimessä muuttaa kerrostaloasunnosta maantasolle, mieluiten rivi-, pari- tai omakotitaloon. On paljon asioita, joita oman kodin hankinnassa tulee ottaa huomioon, mistä meillä ei prosessin alkuvaiheissa ollut tietokaan. Matkan varrella opimme ja jouduimme opiskelemaan hirveästi uutta, ja lopulta naureskelinkin, että alamme kohta olla asunnon metsästyksen ammattilaisia. Sitä osasi jo automaattisesti esittää oikeat kysymykset näytöissä ja nähdä vähän pintaa syvemmälle. Meille tuli kattava käsitys alueen hintatasosta, välittäjistä ja kaupan olevista kohteista.

Viime kevät oli meillä varsinkin näin jälkeen päin tarkasteltuna tosi rankka. Kirjoitin koulussa opinnäytetyötä ja viimeistelin opintoja samalla, kun aloitin täysiaikaisena uudessa työssä. Teemu kävi myös töissä täysillä tunneilla ja Pepsi oli vielä kotona odottamassa. Kaikki (olematon) vapaa aika iltaisin ja viikonloppuisin kului asuntonäytöissä, niitä sopiessa tai neuvotteluissa tarjouksien tekemisestä. Raahasimme myös usein minun vanhemmat mukaan näyttöihin, että saadaan monen ihmisen mielipide siitä kuvissa ”täydelliseltä” vaikuttaneesta talosta. Ja usein teki melkein mieli kääntyä heti ovelta ympäri, että juu ei, ei missään tapauksessa. Äidillä oli myös Etuovi- ja Oikotie-vahdit päällä, ja viestejä vaihdettiinkin aina minuuteissa siitä, kun jokin kiinnostava kohde oli tullut myyntiin.

Prosessi jatkui niin pitkään, että kaikilla tutuilla alkoi olla tiedossa, että etsimme omistusasuntoa. Joten usein myös kuulumisten vaihto meni siihen, kun ei nyt vieläkään ole tärpännyt tai tarjous ei mennyt läpi. Ihanasti meitä aina lohdutettiin, että kyllä sen sitten vain tietää, kun se oikea osuu kohdalle, ja että tuota taloa ei vain ollut tarkoitettu teille. Oma usko ei vaan millään meinannut riittää, että voiko muka ihan oikeasti joku meille täydellinen koti löytyä ja vielä oikeaan hintaan. Näiden tuntemusten takia sitä varmaan meinasikin monta kertaa ”tyytyä” johonkin tai oli valmis tekemään kompromisseja, kun joku talo oli kuitenkin ehkä paras siihenastisista vastaan tulleista.

Tämän pitkän rämpimisen jälkeen varmaan arvaattekin, että se meille täydellinen koti ihan toden totta lopulta löytyikin! Siinä vaiheessa olimme käyneet yli 30 asuntonäytössä pitkin Vantaata, Keravaa, Järvenpäätä ja Tuusulaa. Olimme myös tehneet useita tarjouksia, jopa tarjonneet pyydettyä hintaa, ja joku tarjosi enemmän tai asunto vedettiin pois myynnistä. Ja silti ei luovutettu, vaan selattiin ilmoituksia läpi päivittäin ja se juuri oikea osui kohdalle viime kesänä, keskellä lomakautta, melkein vuoden etsinnän jälkeen.

Ja tämän asunnon kohdalla (totta kai!) kaikki ne kliseet täyttyivät. Meillä oli aimo annos onnea matkassa ja ajoitus ja kaikki vain jotenkin kohdillaan. Kun me astuttiin ensimmäistä kertaa meidän tulevaan kotiin, me molemmat vain jotenkin tiedettiin, että tämä se on. Kaikki vain klikkasi, eikä kompromisseja tarvinnut tehdä.

Tarjouksen tehtyämme, ja myyjän hyväksyttyä sen lähes samantien, hommat alkoivat etenemään vauhdilla, ja niitä vähän hankaloitti tuo ajankohta kesällä, kun kaikki lomat oli totta kai jo etukäteen suunniteltu ja matkat mietitty valmiiksi. Kuntotarkastukset ja muut käytännön järjestelyt saatiin onneksi hoidettua sekä vanha asunto irtisanottua riittävän aikaisin. Pitkän prosessin jälkeen meidän muutto ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt tapahtuivat verrattain todella nopeasti alle kahdessa kuukaudessa.

Muuttolaatikoita vanhassa kodissa.
Luulen, että en halua enää ikinä muuttaa. 

Vihdoinkin muuttopäivä! 

Uusi koti, täältä me tullaan.

Innostuneet muuttajat ja talonomistajat ensimmäistä kertaa ihan omassa kodissa.
Oli aika epätodellista. 

Vierashuoneen lattia täynnä. Olin jo unohtanut, että kaikissa ikkunoissa oli
vielä silloin tuollaiset ristikot! 

Pieni tauko muuton lomassa omalla takapihalla. 

Ikeareissu, kun piti hakea kaikkea pientä ja tarpeellista uuteen kotiin... 

Jep, pientä ja tarpeellista indeed. 

Muutimme uuteen kotiimme 31.8.2019, ja kirjoitin tämän ylös noin kuukauden jälkeen muutosta:

"Nyt eloa uudessa kodissa on takana kuukausi, enkä oikein vieläkään jaksa uskoa, että tässä me nyt olemme! ”Jouluksi uuteen kotiin” toiveet ja haaveet ovat käyneet toteen, ja me ihan oikeasti olemme nyt asunnon omistajia omassa paritalossamme. Jälkikäteen on hyvä todeta, että näinhän sen pitikin mennä. Kaikki ne ”kyllä sen sitten vain tietää, kun se oikea osuu kohdalle” pitivät sittenkin paikkansa."

Nyt muutosta on kulunut jo kahdeksan kuukautta, ja ollaan kunnolla kotiuduttu. Vietetty ensimmäinen Joulu omassa kodissa, opeteltu elämää omistusasujina ja opittu samalla tuntemaan talomme. Projekteja on riittänyt vaikka muille jakaa. Mutta ennen kaikkea, en olisi ikinä voinut kuvitella, että löydetään talo, joka tuntuu samantien näin kodilta.

Siinäpä pieni tarina siitä, miten me vihdoin löysimme sen yhden, muita kirkkaamman ja suuremman helmen lukuisten muiden joukosta. Haluan kannustaa muitakin samassa tilanteessa olleita, sillä omistusasunnon etsintä ei todellakaan ole helppoa ja epätoivo valtaa mielen jatkuvasti. Mutta muistakaa: se oikea löytyy kyllä. Ennemmin tai myöhemmin. <3

Löytyykö lukijoista muita tuoreita omistusasujia? Löytyikö koti helposti, vai oliko matka pitkä ja kivinen niin kuin meillä? Tai etsiikö joku juuri nyt tulevaa kotia, ja millainen vaikutus tällä vallitsevalla tilanteella on ollut asunto kaupoilla? 

Seuraavaksi voisin kertoa teille, mitkä olivat ne syyt jotka johtivat juuri tähän taloon. Ja joudummeko kenties lopulta joustamaan joissain toiveissamme?

Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

Meidän Kotipesä vol. 2

Hei kaikki ja hauskaa Vappua!

Täällä ollaan taas! Itseasiassa, tämä blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Aika paljon mahtuu tuohon kuluneeseen kuuteen vuoteen. Viimeisestä postauksestakin on aikaa jo lähes kolme vuotta.

Blogi sai alkunsa siitä, kun silloin kuutisen vuotta sitten muutimme Teemun kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Hassulta tuntuu ajatella, että oltiin silloin seurusteltu ”vasta” pari vuotta, ja molemmat muutti silloisesta lapsuuden kodistaan. Jos ei lasketa mukaan Teemun välissä ollutta armeijavuotta ja minun au pair - aikaa, kun asustelin kesän Dubaissa silloin ihan meidän seurustelun alkuaikoina.

Noihin vuosiin mahtui paljon onnellisia hetkiä Keravan kodissa, joista suurimpana täällä blogissakin hehkutettu Pepsin liittyminen meidän pieneen perheeseemme. Pepsi täytti maaliskuussa kolme ja huomenna on kolme vuotta siitä, kun haettiin pieni rääpäle kotiin. Pepsi on tuonut mukanaan kasapäin hauskoja hetkiä ja ihania muistoja, enkä voisi nähdä meidän elämää ilman tuota hupaisaa ja aina niin iloista hännänheiluttajaa.

Me molemmat valmistuttiin ammattikorkeakoulusta kolmessa vuodessa ja vaihdettiin työpaikkaa useampaan kertaan. Viime vuonna itse kirjoitin opinnäytetyön, suoritin harjoittelun, sain vakituisen ja kokoaikaisen työn ja valmistuin koulusta. Menimme vuosi sitten tammikuussa kihloihin ja aloimme suunnitella häitä. Mutta ennen kaikkea, etsimme ja löysimme ensimmäisen omistusasuntomme!

Joten nyt kätevästi tasan kuuden vuoden virstanpylvään jälkeen, on aika lanseerata Meidän Kotipesä vol. 2!

Kyllä, mikäs sen parempi hetki puhaltaa pölyt blogin päältä, kuin nykyinen maailmantila ja kansainvälinen pandemia. Kolmisen vuotta sitten blogin kirjoittaminen jäi, koska koulu ja työt vei suuren osan ajasta ja kouluhommissa sai tuijottaa ruutua riittämiin. Nykyisessä työssäni käytän konetta kahdeksan tuntia päivässä. Mikäpä siinä siis lisätä vielä vähän tuota ruutuaikaa. Voi miksi teen tämän silmäparoilleni...

Aiheet säilyvät todennäköisesti melko samoina, joiden kanssa alun perin lähdin blogia kirjoittelemaan. Ajatuksia ja kuulumisia lähinnä omaksi iloksi ja muistoksi, jos joku muukin niitä haluaa lukea niin tervetuloa! <3 Varmasti myös paljon sisustusjuttuja, niin kuin blogin alkuaikoina. Myös ripaus remontointia ja rakentamista, sekä pihan(!) laittoa tullaan täällä varmasti näkemään.

Saan tavallaan käyttää luovuutta, kun kirjoitan työkseni. Silti mulla on ikävä tällaista rentoa höpöttelyä ja sitä, että saan jakaa omia juttuja ja ajatuksia vähän syvällisemmin ja laajemmin, kuin ig storyjen puolella.  

Tämän postauksen kuvituksena on meidän eristysajan Vapun brunssia. Ei mitään kummoista, mutta eikö kaikki ruoka maistukin vähän paremmalta, kun se on kauniisti aseteltu?

Mutta mikä teillä on fiilis? Onko blogin kirjoittaminen näin ”vanhana ja aikuisena” noloa ja ajantuhlausta? Vai onko kiva lueskella välillä jotain muuta, kuin masentavia koronauutisia? 

Mitä te haluaisitte nähdä blogissa nyt tulevaisuudessa? Mulla on paljon ideoita odottamassa, mutta olisi ihana kuulla myös teiltä postausideoita! 

Ajattelin palailla teille seuraavaksi kertomaan vähän lisää meidän uudesta kodista. Miltäs kuulostaa?

Tässä vielä mun naama, niin tiedätte miltä näytän nykyään. Ps. Antakaa anteeksi, taidot on vielä pahasti ruosteessa, enkä nyt jaksa lähteä leikkimään ulkoasun kanssa. Saan hyödyntää mun huippukoodarin (jep jep...) taitoja riittävästi töissä. 😁