Silmien laserleikkaus

Kuten sanottu, elämässäni tapahtuu nyt tällä hetkellä paljon muutoksia. Isoja muutoksia, jotka vaikuttavat loppuelämääni ratkaisevasti. Yksi niistä mullisti elämäni viime viikolla.

Mulla on nyt ollut silmälasit kolme vuotta. Kyllä, ei kovin pitkä aika verrattuna siihen, että jotkut ovat käyttäneet laseja vuosikymmeniä, kenties koko elämänsä ajan. Tuo kolme vuotta oli mulle kuitenkin ihan riittävän pitkä ja kivinen ajanjakso. Periaatteessa pidin kyllä silmälaseistani. Ne olivat kauniit, ja sopivat mielestäni hyvin minulle. En kuitenkaan pitänyt niistä rajoitteista, joita silmälasit toivat elämääni. Kesäisin jouduin vaihtelemaan koko ajan silmälaseja ja vahvuuksellisia aurinkolaseja edestakaisin, yleensä unohtaen sitten jommatkummat ties minne. Aurinkolasityylin muuttaminen ei ollut ihan halpa ja helppo juttu, kun arskat täytyi teetättää myös vahvuuksilla. Silmälasit plus uiminen sekä muu rantaelämä olivat jälleen huono kombo. Talvisin taas silmälasit huurtuu ja niihin jää pisaroita, kun taivaalta sataa lunta/räntää/vettä. Lisäksi en vaan kyennyt pitämään silmälasejani puhtaana. Aina näkökentästä löytyi joku pieni roska tai tahra, joka sitten häiritsi ihan vietävästi vaikkapa keskellä työpäivää, kun laseja ei tietenkään pääse koko ajan peseskelemään.

Pari vuotta sitten löysin elämääni myös piilarit. Alkuun meidän yhteiselo oli melko saumatonta, mitä nyt ainainen silmiin ja pois silmistä toisinto toistui aina aamuin illoin. Huomasin kuitenkin, että talvisin silmäni väsyivät ja kuivuivat herkemmin, ja piilareita tulikin enää käytettyä erikoistilaisuuksissa, ja silloinkin yleensä tiedostin silmissä olevat piilarit niiden kuivuuden takia. Piilarishow myös hieman varjosti jokaista lomamatkaa. Muutamat haljenneet piilarit olivat myöskin melkoinen turn off.

Laserleikkaus oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Tänä syksynä sitten huomasin mainoksen ilmaisesta ennakkoarviosta, ja päätin mennä tarkistamaan, onko kyseinen leikkaus mulle mahdollista edes tehdä, ja mikä olisi sille mahdollisesti hyvä ajankohta elämässä. Tämä oli mielestäni parempi ratkaisu, kuin jahkailla asian kanssa kymmenen vuotta ja tuhlata siihen aikaa siitä elämästä, jonka voisin viettää onnellisena ilman silmälaseja.

Tottakai suoritin myös pientä etukäteistutkimusta sekä hintavertailua asian tiimoilta. Lopulta päädyin marssimaan arvioitavaksi Citycenterin Silmäaseman silmäsairaalaan Helsinkiin. Hyvä maine, hinta ja sijainti olivat pääsyyt päätökseen, ja mielestäni tein ehdottomasti loistavan valinnan. Palvelu Silmäaseman silmäsairaalassa oli alusta asti erittäin ystävällistä, ja minusta tuntui siltä, että minut ja tarpeeni otettiin oikeasti huomioon, ja että minua kohdeltiin nimeomaan yksilönä eikä yhtenä tuhannesta.

Ennakkoarviossa selvisi, ettei nuori ikä ole lainkaan este leikkaukseen pääsemiselle. Ikäraja tottakai on 18 vuotta, mutta jos näkö on pysynyt muuttumattomana vähintään kaksi vuotta, leikkaus voidaan tehdä myös parikymppisille. Minullahan tosiaan näkö on pysynyt samana siitä päivästä lähtien, kun silmälasit nenälleni iskin. Ei hirveitä lukemia miinusta, mutta hajataittoa senkin edestä. Ennakkoarviossa myös otetaan silmistä monia erilaisia testejä ja kuvia, mistä hahmotetaan silmien rakennetta ja esimerkiksi sarveiskalvon paksuutta. Lisäksi kaikkiin leikkaukseen liittyviin mieltä askarruttaviin kysymyksiin on mahdollista saada perusteelliset vastaukset.

Ja koska mitään rajoittavia tekijöitä ei ilmennyt, päädyin varaamaan ajan esitutkimukseen ja varsinaiseen leikkaukseen reilun kuukauden päähän. Ja tuntuu kyllä että se kuukausi hupeni ohi hetkessä. Leikkauksesta en tosiaan täällä blogissa hirveästi etukäteen huudellut. Mulla on nimittäin tapana ajatella, että jos kaikki menee niinsanotusti päin, pardon my french, vittua, niin mitä vähemmän sitä on hehkuttanut etukäteen ja mitä harvempi tietää, sen parempi. Nyt kun leikkaus on onnellisesti takana päin, uskaltaa jo ilolla huudella.

Leikkausmenetelmäksi valitsin uusimman ja arvokkaimman menetelmän nimeltään Smile. Mulle oli aika selvä juttu, että jos löytyy riskittömin ja vaivattomin menetelmä, niin mä kyllä sen valitsen jos suinkin voin. Sillon kun on niinkin tärkeästä asiasta kyse, kun silmät ja näkö, niin mielestäni ei tarvitse alkaa pihistelemään. Niitä löytyy sitten kyllä elämän muita osa-alueita, joilta voi lähteä säästämään. Mua myös vähän hirvitti etukäteen kaikki mahdolliset haittavaikutukset, joita laserleikkauksesta voi seurata ja Smilessa niidenkin mahdollisuus minimoituu.

Tällaiselle neurootikolle oli ihanaa, että kaikki mahdollinen tarkastettiin ja testattiin ja varmistettiin useampaan kertaan. Ihan jo ensimmäisestä hoitajasta lähtien jäi hyvä fiilis, kun hän kertoi minulle miten silmät ovat hänestä kauniita ja ihmeellisiä, sekä otti kuvat moneen otteeseen hyväksyen vain täydellisen lopputuloksen. Myös mukana olleelle Teemulle esiteltiin innokkaasti suurennoksia mun silmistä ja erilaisten silmänmittauslaitteiden toimintaa ja tarkoitusta. Tämä jos mikä on todellista omistautumista työlleen. Sama fiilis ja asiantuntemus jatkui asioidessani sekä optikon, että silmälääkärin kanssa. Lopulta kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin valmis leikattavaksi.

Ennen leikkausta sain nauttia hieman rauhoittavia, mikä tuli varmasti ihan tarpeeseen. Sen voin nimittäin kertoa, että ihan hirveän montaa kertaa ei ole elämässä kerennyt jännittää niin paljon, mitä ennen laserleikkausta. Muistikuvat itse leikkauksesta eivät ole ihan hirveän vahvoja, sillä jännitin niin paljon toimenpidettä. Kauaa se ei jokatapauksessa kestänyt. Aluksi silmiin laitettiin puuduttavia tippoja ja testattiin, että ne olivat varmasti täysin puuduksissa. Ensin leikattiin oikea silmä. Silmän ympärille asetettiin luomenlevitin, joka esti silmää sulkeutumasta kesken leikkauksen. Sitten silmään ajettiin kiinni muotti, joka varmisti vielä että laser menee perille oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen mun ainoa tehtävä oli tuijottaa vilkkuvaa vihreää valoa, joka lopulta katosi näkyvistä, sillä tässä vaiheessa silmän pinnan alla olevasta sarveiskalvosta laaseroitiin ohut kerros ja silmään muodostui ilmakuplia. Seuraavassa vaiheessa laserilla tehtiin silmään pienenpieni viilto, jonka kautta lääkäri poisti sarveiskalvosta laseroidun solukon. Ja sitten sama homma vasemmalle silmälle. Koko leikkauksen ajan ihana hoitaja piteli minua kädestä ja silitteli käsivartta, ja tunsin oloni hyvin turvalliseksi. Hauskaa tästä teki myös se, että hoitaja oli täysin saman niminen kuin oma mummini, ja iältäänkin samoissa luokissa. Melkein kun olisi oma mummi ollut paiailemassa. :) Leikkaus oli varsin nopea ja vaivaton, mutten silti pitäisi sitä millään tapaa miellyttävänä. Mitään kipua en tietenkään tuntenut, mutta leikkaus oli kokonaisuudessaan hyvin epämukavan tuntuinen. Onneksi koko ajan tiesi, että se on pian ohitse.

Silmien avaaminen leikkauksen jälkeen oli todella pelottavaa, enkä ihan heti päässyt nousemaan leikkauspöydältä takaisin jaloilleni. Kaikki oli hyvin sumeaa, ja minut ohjattiin suoraan pimeään lepohuoneeseen toipumaan. Leikkauksessakin mukana ja tukena ollut Teemu seurasi myös perässä. Lepohuoneessa pääsi makoilemaan peiton alle ja eteen kannettiin suklaata, kahvia ja muita herkkuja. Myös skumppaa tarjottiin juhlistamaan uusia silmiä. Vaikka olo oli sumea ja tokkurainen, tuntui myös melko juhlavalta. Tässä sitä nyt oltiin, uusien, entistä ehompien silmien omistajana!

Lepäilin pimeässä puolitoista tuntia mussuttaen konvehteja ja torkkuen välillä. Kun olin valmis lähtemään kotiin, tarkastettiin näkö vielä kerran. Näköni ylsi tuossa vaiheessa ajokorttirajalle, vaikka omasta mielestäni olin kyllä kaikkea muuta kuin valmis auton rattiin! Hyvinkin sumea näkö kuitenkin kuuluu asiaan, ja Smile menetelmässä näön palautuminen viekin yleensä hiukan pidempään. Sitten sain kasapäin ohjeita sekä reseptejä silmätippoihin ja olin valmis lähtemään apteekin kautta kotia kohti.

Ensimmäiset päivät silmät olivat melko herkät ja valolle arat. Ensimmäisen viikon ajan silmätippoja suositellaankin lisäämään noin tunnin välein. Tämä johtuu osittain myös siitä, että viikon ajan käytetään antibioottisilmätippoja, joiden sisältämä kortisoni kuivattaa silmiä entisestään. Neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen saatoin kuitenkin jo unohtaa lisätä tippoja riittävän usein, sillä silmät eivät enää tuntuneet millään lailla epämukavilta. Myös alkuun vaivanneet halo- ja starburstefektit ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Tänään on viimeinen päivä kun tiputtelen antibiootteja silmiin, ja onkin jännä nähdä millaiseksi näkö lopulta asettuu.

Pystyn jo nyt kuitenkin toteamaan, että laserleikkaukseen meneminen oli varmasti yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Siihen käytetyt rahat tulevat maksamaan itsensä monin kertaisesti takaisin, jos ei konkreettisesti rahana, niin ainakin säästyneenä aikana ja puhtaana elämänlaadun paranemisena. On aivan uskomatonta, miten nyt NÄEN ihan itse omilla silmillä paremmin kuin koskaaan silmälaseilla!

Parin viikon kuluttua on sitten varattuna ensimmäinen jälkitarkastus silmille, joten sen jälkeen voisin kirjoitella vielä tarkemmin, että minne se näkö nyt loppupeleissä asettui yms. Mutta kysykää ihmeessä, jos vielä jotain jäi tästä prosessista askarruttamaan. Itse ainakin kaipasin ennen leikkausta nimenomaan näitä muiden positiivisia laserleikkauskokemuksia vähäsen enemmän, joten toivottavasti tästä joku muu voisi nyt sitten hyötyä! :)

Uusi auto!

Täällä tapahtuu sellaista vauhtia, ettei pieni ihminen meinaa pysyä mukana! Kolmen päivän sisällä olen sekä myynyt vanhan autoni (rip Kupla <3), että ostanut tilalle uuden ihanuuden. Molemmat vähän kuin puolivahingossa. :D

Kupla oli ollut jo hetken aikaa myynnissä, sillä tarkoituksena oli hankkia tilalle vähän uudempaa ja tilavampaa autoa. Ja jotenkin elelin vähän sillain, että käydään se johonkin liikkeeseen vaihtamassa, kun omasta mielestä sopiva uusi auto löytyy. Niin se vaan taas elämä yllätti, ja toissapäivänä istuin illalla sohvalla pöllämystyneenä rahat kourassa ja parkkiruutu tyhjänä. Siitäpä alkoikin sitten uuden ajokin metsästys.

Mun kriteerit rajasi autovaihtoehdot aika kaposelleen, joten ihan mistään piece of cake -jutusta ei ollut kyse. Olin jo oikeastaan menettämässä toivoani yhden epätoivoisen autonmetsästyspäivän päätteeksi. Ja itseasiassa vähän jo pohdiskelin, että mitenhän se töihin matkaaminen sun muu onnistuu noita julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ei muuten onnistu. Tai nähtävästi universumi on päättänyt, ettei ainakaan tältä muijalta.

Sen ainoan kerran, kun mulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun turvautua julkisiin, niin eihän se kyseinen bussi tietenkään ilmaannu pysäkille. Seisoskeltuani viisikymmentä minuuttia kylmässä ja tihkusateessa odotellen bussia, joka ei edes lopulta tullut, vaan jouduin menemään seuraavalla, tulin siihen johtopäätökseen, ettei noi julkiset vaan ole mua varten. Siinä jotenkin vaan iloisesti katkesi kamelin selkä, ja päätin että uusi auto on löydyttävä aika saakelin nopsaan, sillä minähän en tällaiseen pelleilyyn rupea.

En tiedä, johtuiko tuosta  päätöksestä vai yleisestä armosta, mutta samaiselta reissulta, jolle tuo bussiepisodikin ajoittui, löytyi kuin löytyikin mulle uusi auto! <3 Saatte tällä kertaa pientä sneak peekkia mun uudesta vauvasta, sillä vielä en ole tuoretta tulokasta ehtinyt kunnolla kuvailemaan. ;) Mutta sen verran voin paljastaa, että näköjään merkkiuskollisella linjalla mentiin, myös omaksi yllätykseksi. Ja voi että miten ihana se onkaan! Lievittää kovasti tuskaa, mikä aiheutui ensimmäisen oman auton luopumisesta. Kuplaa tulee ikävä, mutta onneksi muistot säilyy. Ja nyt on sitten ainakin alla uusi ajopeli, jonka kanssa lähdetään hakemaan niitä uusi seikkailuja!

Ihana äiti oli heti autouutisista kuultuaan käynyt hankkimassa tyttärelle karvanopat ja wunderbaumin! Eihän mikään auto ole katu-uskottava ilman näitä must have -juttuja. ;)

Valoa tunnelin päässä

Hei vaan taas! Pöpö 1 - Suvi 0. Niinhän siinä kävi, että tein huikaisevan come backin töihin maanantaina. Tiistain viettelin onnellisena vapaapäivää aikomuksenani jatkaa työputkea normaalisti jälleen keskiviikkona. (Tuolta tiistailta on muuten postauksen kuvatkin.) Pöpöpä ei ollutkaan samaa mieltä. Kuume ei enää, luojan kiitos, noussut viikonlopun lukemiin, mutta sitkeällä pöpöllä oli silti pari ässää hihassaan mun varalle. Lääkärin kautta kotiin nuolemaan haavoja, ja kolme lisäpäivää saikkua. Jesh. Siitäkin huolimatta, että maalailen piruja seinille, uskallan melkein tässä vaiheessa varovasti toivoa tämän olleen tältä erää tässä. Vakaa aikomus olisi huomenna palailla sorvin ääreen toistamiseen, tällä kertaa toivottavasti ilman yllätyksiä.

Tällainen viikon sairastaminen meinaa jo tehdä mut aivan hulluksi. Tämä on vaan niin kertakaikkisen tylsää ja tympäisevää. Kaikki mahdolliset sarjat on tuijoteltu telkkarista ja tietokoneelta. On luettu kirjoja ja lehtiä, ja vaikka mä rakastan lukemista niin 10h päivässä sitäkin on jo turhan tuhti kerta-annos. Ollaan keskusteltu Teemun kanssa syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, ja miesparka on onneksi päässyt välillä pakenemaan kavereidensa luokse. Nythän on siis syysloma, ja edes kouluun ei pääse sairasta vaimoketta pakosalle. :D Toki olen myös levännyt ja syönyt, jälkimmäistä aivan liikaa ottaen huomioon että kalorien kulutus taitaa hipoa aika pohjalukemia tässä lahnaillessa. Voi miten mä odotankaan, että pääsen taas hikoilemaan salille! <3

Pakko vielä sen verran sanoa, että tämä sairastaminen olisi monin verroin ahdistavampaa yksin. Jälleen huomaan miten rakas tuo toinen on, ja miten suuresti toisen apua ja läsnäoloa osaakaan arvostaa hädän hetkellä. Teemu on kyllä ollut ihan paras mies, mitä kipeä nainen voi toivoa. Se on kuskannut mua lääkäriin ja apteekkiin, käynyt hakemassa kaupasta lisää ruokaa ja pitänyt kotia pystyssä kun mä en ole siihen kyennyt. Lohduttanut ja paiannut päätä, ja pahimmissa kuumehoureissa tuonut vettä ja lääkkeitä sängyn reunalle. Ja ihan vaan ylipäänsä urhoollisesti kestänyt mun valitusta ja marinaa tän koko viikon. :D

Jutellaankos vähän jostain muustakin kun mun sairastelusta? Vaikka siitä, miten ylemmän kuvan poika näyttää polkevan hengenhädässä eteenpäin välttääkseen kuvattavaksi joutumisen? :D Sorii sinä tuntematon jonne! Kuvissa näkyvä nahkatakki oli muuten loistava löytö. En muista, olenko sitä jo täällä blogissa ehtinyt hehkuttaa, mutta maksoin kyseisestä ihanuudesta tosiaan muistaakseni 29 euroa! Aitoa nahkaa se ei tietenkään ole, mutta älyttömän laadukkaan tuntuinen ja erittäin mukava päällä.

Syksy on pukeutumisen kannalta mun mielestä ehdottomasti parhaita vuodenaikoja. Sillon saa kerrostaa juuri sopivasti, muttei vielä tarvitse hautautua untuvatakkien ja karvalakkien uumeniin. Mä rakastan syksyisin yhdistellä kaikkia neutraaleja ruskean, harmaan ja beigen sävyjä. Myös musta ja valkoinen toimii hyvin yhdistettynä niihin. Ja hei puhumattakaan mun rakkaudesta kaulahuiveihin! Olin suorastaan täpinöissäni saadessani kaivella ne taas kesän jälkeen kätköistään.

Syksyssä ihanaa on myös kaunis ruska. Musta vaan vähän tuntuu, että suuri osa lehdistä alkaa jo harmillisesti olla tippunut. Varsinkin toissa yönä puhalsi semmoinen myräkkä, että vähemmästäkin taisi viimeisetkin kauniin keltaiset lehdet luovuttaa ja irrottaa otteensa. Täytynee mennä tarkistamaan tilanne, jahka pääsen taas ulos monen päivän sisällä oleilun jälkeen.

Siitäkin huolimatta, että täällä päässä huominen tarkoittaa laiskottelun loppua ja työn täyteistä viikonloppua, haluan toivotella teille oikein ihanaa ja rentouttavaa syksyistä viikonloppua! Olisikohan siellä muuten vielä sieniä poimittavaksi? Itsellä olisi vähän hinku sienimetsälle, mutta aina kun mama kerkeäisi kaveriksi, eli lähinnä viikonloppuisin, niin minä olen sitten töissä... Hmm, kinkkinen tilanne tosiaan, kun iltasin on sitten taas liian pimeää, ja sieniä saisi etsiä ehkä pikemminkin kaukoluotaimella. Noh, saapa nähdä ehtisikö tässä sinne metsään pyörimään ennen lumentuloa! ;)

Voihan tylsyys!

Voi tylsyyksien tylsyys. Näinhän siinä sitten kävi, että olen onnistunut jostain imuroimaan itselleni normaalia ärhäkämmän flunssanpoikasen. Yöllä heräsin tuskissani kuumeen nousuun ja samaa rataa on sitten nyt jatkettu päivä. Mutta miksi just nyt? Ei mulla millään olisi aikaa sairastaa, kun on niin paljon asioita hoidettavana ja muutakin tekemistä löytyisi... Töissäkin olisi kivoja vuoroja tehtävänä ja äh. En tykkää yhtään. Olen niin toiminnan ihminen ja ärsyttää kovasti kun minun takia muut joutuvat näkemään ylimääräistä vaivaa ja järjestämään asioita. Mutta ei auta itku markkinoilla ja ei tässä auta muu kuin koittaa makoilla ja sairastaa tauti pois.

Tällä kertaa tämä pöpö on sen verran sitkeä tapaus, että se on vienyt voimat kyllä täysin. Suurimman osan tästäkin päivästä olen vaan makoillut tuskissani ja kylmissäni, välillä buranahuuruissa sitten on voinut hetken lueskella tai katsoa telkkaria. Ja pari kuvaakin sain napattua täältä sairastuvastani. Nyt alkaa jo vähäsen löytyä voimia sen verran, että sain syötyä ja raahattua läppärin sairasvuoteelleni. Parasta kyllä silti mennä aikaisin nukkumaan, niin saan levon maksimoitua ja paranenkin ehkä joskus. Toinen minkä varaan lasken ehdottomasti levon lisäksi on teen lipittäminen.

Tällaista vähän tylsempää päivitystä tällä kertaa, mutta toivotaan että palaan seuraavan kerran terveenä naisena! Nyt Vain Elämää ja sitten kiltisti unten maille. <3