Ranskishimotus

Olen aina ollut äärettömän koirarakas ihminen. Pikkutyttönä olin hanakasti halailemassa ja rapsuttelemassa jokaista kadulla vastaan kipittävää tai löntystävää karvakaveria. Välillä ehkä liiankin hanakasti, mitä tulee sellaiseen pieneen pikkuruiseen asiaan nimeltään itsesuojeluvaisto. Noh, onneksi huonot kokemukset rajoittuu yhteen pieneen huulipuraisuun, kun varomattomana pikkukiitäjänä olin mennyt koiran pitkien karvojen päälle niin, että koiraan sattui. Siitäkin tilanteesta äiti (ja minä) selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, eikä traumoja jäänyt koiraystäviä kohtaan. Opetti ehkä vain vähän säheltäjälle varovaisuutta. Vain vähän. Kymmenen pitkää vuotta sain ruikuttaa ja tyytyä silittelemään ja ulkoiluttamaan muiden koiria, ennen kuin sellainen meidän perheeseen hankittiin. Melkein jo kymmenen vuotta sitten elämääni ja sydämeeni tassutteli pieni ja ruttuinen Mocca.

Mocca on ja on aina ollut hyvin omanlaatuisensa koirayksilö. En ole koskaan kohdannut vastaavaa, enkä varmasti koskaan tule kohtaamaankaan. Voisin jaaritella tuosta minulle kaikkein rakkaimmasta nelijalkaisesta otuksesta ummet ja lammet, mutta koska tämän postauksen pääpointti ei ole Mocca, niin siirrytään eteenpäin. Mocalle päätettiin muutaman vuoden kuluttua hankkia seuraksi toinen samanmoinen toveri, ja Tosca saapui perheeseemme. Myös Toscasta ja näiden kahden suhteesta toisiinsa olisi sananen jos toinenkin sanottavana, mutta jääköön se johonkin toiseen kertaan. 

Nyt olen kohta asunut kolme kuukautta yhdessä Teemun kanssa, ja samalla ikäänkuin erossa Mocasta ja Toscasta. Hyvin usein käyn toki heitä rapsuttelemassa, mutta ei se ole sama asia. Ei ole enää koiraa käpertymässä viereen sohvalla tai vietävänä lenkille raikkaassa syyssäässä. Ikävöin karvaisia perheenjäseniäni siinä missä niitä vähemmän karvaisiakin. Ja tästä pääsemmekin vihdoin varsinaiseen aiheeseen, mistä tulin teille kirjoittelemaan. Kaipaus karvaiseen perheenjäseneen ja omaan koiraan on hitaasti nostamassa päätään. Tullaan Teemun kanssa kuitenkin molemmat perheistä, joissa on ollut koiria. Teemulla ihan pienestä asti. Miten ihanaa olisikaan, kun kotiin tullessa olisi joku innoissaan odottamassa, joku ketä pussailla ja rutistella, joku ketä viedä lenkeille ja jolle opettaa uusia juttuja. Kai se on myönnettävä; muhun on iskenyt pentukuume. Eikä ihan mikä tahansa pentukuume, vaan ranskanbulldoggikuume!

Paljon olen käyttänyt aikaa pohdinnalle siitä juuri meille sopivasta koirarodusta. Välillä on tuntunut, ellei sellaista kaikinpuolin miellyttävää yhdistelmää edes ole olemassa. Itse annan painoarvoa seuraaville ominaisuuksille omassa koirassa; reipas, mahdollisimman hyvin kaikkien kanssa toimeentuleva, ei liian sählä eikä liian innokas, suht helposti koulutettavissa, ei kovin innokas räksyttäjä (Mocca ja Tosca eivät osaa haukkua ja asutaan tällä hetkellä kerrostalossa), pieni, lyhytkarvainen, sopivan aktiivinen, mutta osaa ottaa myös rennosti, eikä käy koko ajan ns. ylikierroksilla. Tiedostan kyllä, ettei tällaista niinsanottua täydellistä koiraa ole varmasti edes olemassa, mutta olisi kiva, jos edes osa kriteereistä täyttyisi. Jokainen koira on tottakai yksilö, minkä opin enemmän kuin hyvin Mocan ja Toscan kanssa. Molemmat samaa rotua, tyttöjä, ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Mocca rakastaa ihmisiä ja tykkää varsinkin kun miehet rapsuttelevat (kyllä, koirani rakastaa miehiä) Tosca ei voi sietää muita kuin perheenjäseniä ja suorastaan vihaa miehiä. Tosca viihtyy lenkillä säällä kuin säällä, eikä ikinä ole kiire kotiin. Mocalle taas ilma on aina joko liian märkä, liian kylmä, liian kuuma tai muuten vaan epämieluisa. Mocca olisi kaikkein tyytyväisin, jos ulos ei tarvitsisi lähteä ollenkaan, vaan saisi vaan makoilla sohvalla päivästä toiseen. Tosca taas on aktiivisempi, ja tykkää esimerkiksi agilitystä ja rakastaa kaiken liikkuvan jahtaamista ja vahtaamista. Moccaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Joten kyllä, saman rodun sisälläkin yksilöiden väliset erot voivat olla huimia! Myös erot urosten ja naaraiden välillä voivat olla ratkaisevia.

Olen kuitenkin menettänyt sydämeni näille pienille ruttukuonoille. En tiedä, joku niiden ulkonäössä ja luonteenkuvauksissa vaan miellyttää ihan suunnattomasti. Haluan hankkia koiran silloin, kun tiedän että minulla on tarjota sille rutkasti aikaa ja rakkautta. Tässä elämäntilanteessa ensimmäinen ei vaan mitenkään ole mahdollista. Teemu opiskelee ja minä käyn töissä, joten koira joutuisi viettämään liian pitkiä aikoja aivan yksinään, eikä se ole minusta yhtään reilua koiraa kohtaan. Siksi tässä vaiheessa tyydyn vain haaveiluun omasta koirasta, ehkä se elämäntilannekin antaa jossain vaiheessa periksi... <3

Postauksen kuvat 1 2 3 4

End of September

Käytiin eilen Teemun kanssa vähän kuvailemassa lähimetsässä. Auringon paistaessa syksy on kyllä tajuttoman kaunis vuodenaika kaikessa väriloistossaan. Ja kaikki ne värit alkaa nyt vasta kunnolla erottua. Mä niin rakastan fiilistellä raikasta ja piristävää syysilmaa ja kaikkia lämpimiä neuleita ja huiveja.

Sain ton ihanan pehmeän neulemekon vuosia sitten mummilta, ja eilen siinä meinas jopa tulla kuuma. Ohuesta materiaalistaan huolimatta mekko on yllättävän lämmin! Ja no, huivista sen verran, että sen jälkeen kun se tiensä mun kaulaan löysi, ei siellä ole tainnut juuri muita roikkua. Alunperin mun oli tarkoitus pukea tuon mekon kaveriksi jotkut kivat sukkikset. Mutta kun aloin niitä aamulla etsiskelemään, niin kuinka ollakaan en löytänyt yksiäkään sukkahousuja. Tai leggingsejä. Ohuita, paksuja, mustia, ihan värisiä. Ei mitään. Tulin siihen tulokseen, että mun sukkikset on tainnu jäädä muuton yhteydessä mun vanhemmille. Mielenkiintoista sinänsä, että ollaan asuttu täällä jo kolme kuukautta, ja tämä tulee ilmi vasta nyt. :D Ei vissiin pahemmin sukkiksia oo tarttenu, vaan oon viilettäny kesän onnellisesti kintut paljaina!

  

Toinen jännä huomio on, että tolle metsätielle näkee meidän parvekkeelta ja olkkarin ikkunoista, mutta tänään oli ensimmäinen kerta kun sille astuttiin. Aika järkyttävää ihan lähiympäristön tuntemusta minusta! Järkyttävää on myös huomata, että eipä ilman koiria tule pahemmin ulkoiltua... Hävettää suorastaan. Yksi asia mistä oikeasti nautin ja mitä rakastan, on pitkät ja rauhalliset kävelyt koirien kanssa luonnossa, kun saa unohtaa kaikki huolet ja murheet ja vaan nauttia luonnon kauneudesta. Kaikki metsät ja vähän mystiset paikat, jotka aiheuttaa pientä seikkailumieltä on vaan niin ihania oikealla ilmalla. Pitäisi sinne ulos osata lähteä ilman sitä koiraakin, mutta eipä ole neköjään tullut tarpeeksi lähdettyä. Oih ja voih, ollappa pieni hauvavauva, jonka kanssa vaellella lähimetsään. Mutta juu, tästä aiheesta lisää lähipäivinä.

Semmoisia kuvia siis tällä kertaa. Mun mielestä tuli aika kivoja, vaikka itse sanonkin. (; Tänään ajattelin käydä ihan rehellisellä kävelyllä tuolla metsässä, ja selvittää minne tie johtaakaan. Illalla tiedossa rakkaan Äidin synttäreiden juhlimista. <3 Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille sinne ruudun toiselle puoelelle! Suunnatkaa tekin ulos ja luontoon, ruskan värit alkaa pikkuhiljaa loistaa parhaimmillaan!

Jag älskar Ludde

Halusin tulla esittelemään teille ihanan pehmoiset uudet tulokkaat kodin sisustukseen. Mulla on ollut pitkään visio valkoisesta lampaantaljasta makkarissa sängyn vierustoilla. Tämä ei ole ollut pelkästään esteettinen, vaan myös konkreettinen himotus. Sillä miten ihana onkaan ajatus siitä, että kylmänä talviaamuna saa ensimmäisenä herätessään laskea paljaat varpaat pehmoisen taljan päälle! <3 Ja valkea ja tuuhea lampaantalja on vaan yksinkertaisesti kaunis mun silmään. Lisäksi noi on juuri hyvän kokoisia, niitä on helppo liikutella paikasta toiseen, ja vaihdella paikkaa mielen mukaan.

 

Joten eilen sitten vihdoin päätin lampaantaljan meille kotiuttaa, ja vieläpä kaksin kappalein, kun ne olivat tarjouksessa. Ja voi miten ihania ne ovat! Ja mainitsinko jo, että niin kovin pehmeitä? Voisin vaan silitellä niitä, ja viettää kaiken aikani tuolla lattiatasolla. (Okei, mä en ole hullu.) Tykkään vaan kaikestan söpöstä ja pehmeestä, ehee.

 

 

Squat Challenge

 

kuva weheartit 

Tänään löysin netin syövereistä tämmösen kyykky-haasteen! Yleensä oon suhtautunu aika skeptisesti näihin kaiken maailman haasteisiin netissä. Varsinkin niihin, joista ei ole niin sanotusti mitään hyötyä. Ensin silmät selasi tänkin ohi että joojoo. Mutta täähän on oikeestaan aika hyvä! Perjaatteessa ihan toteutettavissa, vaikkakin aika kova. Tai ainakin mulle, ja jos on tarkoitus kyykätä yhteen putkeen. Mutta aattelin kuitenkin antaa tälle haasteelle mahdollisuuden, koska koen et tää on ihan hauska ja hyödyllinen. Pyysin myös Teemun mukaan tähän ja nyt kun tää on "julkistettu" täällä blogissakin, niin on vaikeempi luistaa lupauksesta. Joten, kolmenkymmenen päivän päästä ois tarkotus vetästä sitten 250 kyykkyä kun vettä vaan! Saapa nähdä mitä tästä nyt sitten tulee. Voin pistää tännekki jotai väliaika raporttia, että onko reisi- ja pakaralihakset revenneet sijoiltaan ennen kun satanen on edes tullut täyteen. XD

Tämmöstä siis tähän perjantaihin. Viettäkäähän oikeen ihana ja rentouttava viikonloppu! Allekirjoittanut parantaa maailmaa taas aika tehokkaasti töistä käsin, mutta kyllä siihen sivuun saadaan yhet bileetkin mahdutettua!