Ranskishimotus

Olen aina ollut äärettömän koirarakas ihminen. Pikkutyttönä olin hanakasti halailemassa ja rapsuttelemassa jokaista kadulla vastaan kipittävää tai löntystävää karvakaveria. Välillä ehkä liiankin hanakasti, mitä tulee sellaiseen pieneen pikkuruiseen asiaan nimeltään itsesuojeluvaisto. Noh, onneksi huonot kokemukset rajoittuu yhteen pieneen huulipuraisuun, kun varomattomana pikkukiitäjänä olin mennyt koiran pitkien karvojen päälle niin, että koiraan sattui. Siitäkin tilanteesta äiti (ja minä) selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, eikä traumoja jäänyt koiraystäviä kohtaan. Opetti ehkä vain vähän säheltäjälle varovaisuutta. Vain vähän. Kymmenen pitkää vuotta sain ruikuttaa ja tyytyä silittelemään ja ulkoiluttamaan muiden koiria, ennen kuin sellainen meidän perheeseen hankittiin. Melkein jo kymmenen vuotta sitten elämääni ja sydämeeni tassutteli pieni ja ruttuinen Mocca.

Mocca on ja on aina ollut hyvin omanlaatuisensa koirayksilö. En ole koskaan kohdannut vastaavaa, enkä varmasti koskaan tule kohtaamaankaan. Voisin jaaritella tuosta minulle kaikkein rakkaimmasta nelijalkaisesta otuksesta ummet ja lammet, mutta koska tämän postauksen pääpointti ei ole Mocca, niin siirrytään eteenpäin. Mocalle päätettiin muutaman vuoden kuluttua hankkia seuraksi toinen samanmoinen toveri, ja Tosca saapui perheeseemme. Myös Toscasta ja näiden kahden suhteesta toisiinsa olisi sananen jos toinenkin sanottavana, mutta jääköön se johonkin toiseen kertaan. 

Nyt olen kohta asunut kolme kuukautta yhdessä Teemun kanssa, ja samalla ikäänkuin erossa Mocasta ja Toscasta. Hyvin usein käyn toki heitä rapsuttelemassa, mutta ei se ole sama asia. Ei ole enää koiraa käpertymässä viereen sohvalla tai vietävänä lenkille raikkaassa syyssäässä. Ikävöin karvaisia perheenjäseniäni siinä missä niitä vähemmän karvaisiakin. Ja tästä pääsemmekin vihdoin varsinaiseen aiheeseen, mistä tulin teille kirjoittelemaan. Kaipaus karvaiseen perheenjäseneen ja omaan koiraan on hitaasti nostamassa päätään. Tullaan Teemun kanssa kuitenkin molemmat perheistä, joissa on ollut koiria. Teemulla ihan pienestä asti. Miten ihanaa olisikaan, kun kotiin tullessa olisi joku innoissaan odottamassa, joku ketä pussailla ja rutistella, joku ketä viedä lenkeille ja jolle opettaa uusia juttuja. Kai se on myönnettävä; muhun on iskenyt pentukuume. Eikä ihan mikä tahansa pentukuume, vaan ranskanbulldoggikuume!

Paljon olen käyttänyt aikaa pohdinnalle siitä juuri meille sopivasta koirarodusta. Välillä on tuntunut, ellei sellaista kaikinpuolin miellyttävää yhdistelmää edes ole olemassa. Itse annan painoarvoa seuraaville ominaisuuksille omassa koirassa; reipas, mahdollisimman hyvin kaikkien kanssa toimeentuleva, ei liian sählä eikä liian innokas, suht helposti koulutettavissa, ei kovin innokas räksyttäjä (Mocca ja Tosca eivät osaa haukkua ja asutaan tällä hetkellä kerrostalossa), pieni, lyhytkarvainen, sopivan aktiivinen, mutta osaa ottaa myös rennosti, eikä käy koko ajan ns. ylikierroksilla. Tiedostan kyllä, ettei tällaista niinsanottua täydellistä koiraa ole varmasti edes olemassa, mutta olisi kiva, jos edes osa kriteereistä täyttyisi. Jokainen koira on tottakai yksilö, minkä opin enemmän kuin hyvin Mocan ja Toscan kanssa. Molemmat samaa rotua, tyttöjä, ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Mocca rakastaa ihmisiä ja tykkää varsinkin kun miehet rapsuttelevat (kyllä, koirani rakastaa miehiä) Tosca ei voi sietää muita kuin perheenjäseniä ja suorastaan vihaa miehiä. Tosca viihtyy lenkillä säällä kuin säällä, eikä ikinä ole kiire kotiin. Mocalle taas ilma on aina joko liian märkä, liian kylmä, liian kuuma tai muuten vaan epämieluisa. Mocca olisi kaikkein tyytyväisin, jos ulos ei tarvitsisi lähteä ollenkaan, vaan saisi vaan makoilla sohvalla päivästä toiseen. Tosca taas on aktiivisempi, ja tykkää esimerkiksi agilitystä ja rakastaa kaiken liikkuvan jahtaamista ja vahtaamista. Moccaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Joten kyllä, saman rodun sisälläkin yksilöiden väliset erot voivat olla huimia! Myös erot urosten ja naaraiden välillä voivat olla ratkaisevia.

Olen kuitenkin menettänyt sydämeni näille pienille ruttukuonoille. En tiedä, joku niiden ulkonäössä ja luonteenkuvauksissa vaan miellyttää ihan suunnattomasti. Haluan hankkia koiran silloin, kun tiedän että minulla on tarjota sille rutkasti aikaa ja rakkautta. Tässä elämäntilanteessa ensimmäinen ei vaan mitenkään ole mahdollista. Teemu opiskelee ja minä käyn töissä, joten koira joutuisi viettämään liian pitkiä aikoja aivan yksinään, eikä se ole minusta yhtään reilua koiraa kohtaan. Siksi tässä vaiheessa tyydyn vain haaveiluun omasta koirasta, ehkä se elämäntilannekin antaa jossain vaiheessa periksi... <3

Postauksen kuvat 1 2 3 4