Treenaamisesta

Meidän Kotipesä ei ole urheilublogia nähnytkään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, kun se kuitenkin on myös osa elämääni. Urheilu. Se on aina aiheuttanut mussa vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä saattaa juurtaa juurensa lapsuudessa sairastettuun rasitusastmaan. Sillä kukapa osaisi liikunnasta nauttia, kun henki ei kulje, kylkeä pistää, veri maistuu suussa, eikä sydänkohtaus ole kaukana. Onneksi astma oli ja meni, vaikka herkkyys sille varmasti säilyy läpi elämän. Olen kuitenkin erittäin onnellinen, että tällä hetkellä pystyn rehellisesti nauttimaan liikunnasta, ilman pelkoa tukehtumisesta. 

Musta tuntuu, että löysin liikunnan ilon kunnolla vasta viime tammikuussa. Ennen sitä olin toki ehtinyt olla mukana monessa; taitoluistelua, jalkapalloa, yleisurheilua, ratsastusta, karatea, tanssia, uintia, kuntosalia... Uituakin tuli ihan kiitettävällä tarmolla viisi vuotta. Nyt kun vanhempana mietin urheiluharrastuksiani, huomaan että se kaikki on tuntunut vähän pakotetulta. Vanhempani eivät niinkään pakottaneet minua, vaan minä itse. Koitin pakottaa itseni pitämään jostakin, vaikka todellisuudessa treeneihin meneminen ahdisti useammin kuin innostutti. En koskaan ole tykännyt siitä, että jotain on pitänyt tehdä vain, koska on pakko. Tästä pääsemmekin kätevästi aiheeseen koululiikunta. Nyt kun peruskoulu ja lukiokin on onnellisesti takana, voin sumeilematta todeta, että minä vihasin koululiikuntaa. Sillä jos mikä, niin se on pakkourheilua. Tokihan minä sen ymmärrän, ettei lapsista kasva tasapainoisia ihmisiä ilman liikuntaa. Mutta koululiikunnan tiimoilta kehitin vihasuhteen esimerkiksi hiihtoon ja juoksemiseen. Koskaan en ole erityisemmin juoksemisesta nauttinut, mutta silloin kun se on pakolla juostava 1400m, jonka tuloksia vertaillaan hanakasti muiden tuloksiin, on siitä leikki kaukana.

 koittakaa pliis ingnoorata mun oikeaoppinen pullistelu ja duckface XD

Ja nyt tämän varsin negatiivissävytteisen urheiluvihaaja-alun jälkeen kukaan teistä ei tule uskomaan seuraavaa. Palataan siis siihen tammikuuhun. Tammikuu, joka on varmasti yleisin kuukausi hankkia salikortti erinäisten uudenvuodenlupausten tiimoilta. Minä en tehnyt lupausta, vaan päätöksen. Päätin ottaa urheilun osaksi elämääni. Aloin käydä salilla ja polkea kotiin ostetulla spinning-pyörällä, jonka hankintaa pidin aluksi turhana. Mukaan liittyi äidin kahvakuula ja netin treenivideot. Ja aloin vihdoin nauttia urheilusta. Treenaamisesta tuli oikeasti hyvä olo, kiloja alkoi pudota ja peilikuva miellytti enemmän. Ja kaikista ihaninta on huomata, miten jaksaa enemmän sekä urheilusuorituksessa että arjessa. Kun jaksaa tehdä enemmän toistoja, tai voi vaihtaa suurempiin painoihin. Tai kun pyörällä polkemisesta tulee kevyttä rullausta lukuisten naama irveessä sotkettujen kertojen jälkeen. Ja ihan perus arjessakin tuntee itsensä energisemmäksi ja reippaammaksi.

Innostus kesti ennätykselliset puoli vuotta, koki pienen notkahduksen kiireisimpinä ja kuumimpina kesäkuukausina ja nostaa jälleen päätään näin syksyn tullen. Sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni, ja tutustuttua uusiin saleihin muuton jälkeen täällä Keravalla. Nyt on kuukausi säännöllistä treenausta takana, ja tuloksia alkaa vihdoin näkyä. Käyn salilla 4-5 kertaa viikossa, työvuoroista johtuen yleensä aamuisin. Lisäksi olen nyt pyrkinyt aina menemään salille pyörällä. Matkaa on vain puolitoista kilometriä, mutta mielestäni jokainen polkaisu on "kotiinpäin". Tästä samasta syystä aina portaat hissin sijasta. ;)

Aluksi tuijotin liian orjallisesti vaa'an lukemia, ja turhauduin, kun treenaamisen alettua kiloja tuli vain lisää. Nyt olen ymmärtänyt, että tärkein ei todellakaan ole se numero vaa'assa, vaan oma hyvä olo ja peilistä näkyvät selkeät muutokset. Treenaamistyylistäni ja geeniperimästä johtuen kroppani kasvattaa herkästi uutta lihasta. Myös omaa silmää miellyttää jäntevä ja sopivan lihaksikas vartalo. Lihasmassan kasvusta johtuu myös pieni painonnousu. Nyt olen yrittänyt keskittyä kehittämään lihasten lisäksi myös aerobistakuntoa, ja olen erittäin tyytyväinen jo nyt havaittavista tuloksista!

Kaikista suurin muutos ja saavutus on musta kuitenkin se, että osaan nykyään oikeasti nauttia treenaamisesta. Musta on kivaa laittaa kuulokkeet korville, musat soimaan ja lähteä polkemaan salille. Kahvakuulan viskelystä tulee oikeasti hyvä fiilis ja kunnon rääkkitreenin jälkeen olo on mitä mahtavin ja elinvoimaisin! Jopa seuraavana aamuna herääminen lihakset juntturassa saa aikaan voittajafiiliksen, kun tietää oikeasti tehneensä jotain, jolla on vaikutusta tähän kroppaan.

Kuvituksena puhelinotoksia mun tämän päiväseltä salikäynniltä. Yleensä treenaan piilarit silmissä, mutta koska mun vasen silmä on tässä pari päivää vähän protestoinut, niin nyt jouduttiin menemään silmälaseilla. Ps. Tänään yhestoista treenikerta treenilaskuriin jeejee! Kahestakymmenestä saa yllätyspalkinnon, ;)