Himotuksia

Nyt kun oon laittanut kaikki ylimääräiset rahani haisemaan tän kodin sisustukseen, niin aattelin kirjottaa asioista mitä ehkä tällä hetkellä ostaisin, jos jostain ilmestyisi ylimääräistä rahaa. :D Makes sense, eikö?

1. Kamera. Niinkin vaatimaton pikku jutska, kun uus kamera olisi aika kiva. Niin paljon kun Teemun Canonia arvostankin, alkaa sillä auttamatta olla jo ikää. Ja älkää käsittäkö väärin, rakastan kaikkia järjestelmäkameran hienouksia ja säätöjä. Mutta silti kaipaisin jotain vähän pienempää ja kevyempää kaveria, joka olisi helppo napata mukaan pienempäänkin laukkuun, ja joka kulkisi kätevästi mukana ja olisi helppo ja vaivaton ottaa esille tilanteen tullen. Esimerkiksi Olympuksen minijärkkäreitä on tullut vilkuiltua useampaankin otteeseen. Voi ne on niin söpöjä! Ja pieniä! Ehkä jonain kauniina päivänä saan kannella mukanani tällaista kaunokaista. :)

2. Teemaa. Bongailen usein mainoksista alennuksia, joissa kaikki valkoiset Teema-astiat ovat esim. -30% alennuksessa. Saatan olla ihan pikkiriikkisen astiafriikki. En liiaksi, mutta vähäsen. Ainakin valkoisen värin kanssa olen melko ehdoton. Sillä mun mielestä ruoka näyttää yksinkertaisesti parhaalta valkoisilla astioilla. Ja kirkkaista laseista ja teräksen värisillä aterimilla. Muttei nyt mennä niihin. :D Meidän kaapeista löytyy eniten valkoista Teemaa, joka on astiastona mielestäni ihanan ajaton, kestävä, käytännöllinen sekä edullinen, johtuen juurikin noista lukuisista alennuksista. Kahden ihmisen taloudessa astioita on aivan riittämiin, mutta näin synttäreidenkin lähestyessä huomaa hyvin, ettei meidän astiamäärä oikein riitä kovin suuren joukon kestitsemiseen. Eipä siinä, ei tämä meidän kotikaan ihan hirveän suurta sakkia vedä kerrallansa. :D Mutta onneksi näitä astoita on kuitenkin niin helppo keräillä ja kartuttaa pikkuhiljaa! :) Ei tarvitse heti olla omistamassa täyttä astiastoa.

3. Waves. Luulitteko, että olin ehtinyt jauhamaan tarpeeksi astioista? Tää saattaa kuulostaa hieman oudolta, mutta kahvimukit on mulle eräänlainen issue. Yhdessä vaiheessa metsästin lähes pakkomielteisesti täydellisiä aterimia, kunnes lopulta löysin ne ja sain mielenrauhan. Kahvikuppien kanssa on käynyt vähän samalla tavalla. Ne nimittäin ovat ainoat Teeman astioista, joihin en ole täysin tyytyväinen. En ole ihan varma, mikä niissä mättää, mutta jokin muotoilussa ei vaan iske. Joten aloin olla jo hieman epätoivoinen, kunnes viime jouluna sain lahjaksi yhden Villeroy Bochin Waves-sarjan kupin. Se oli lähestulkoon rakkautta ensisilmäyksellä, mikä on hassua sillä lahjankin sain ikäänkuin sattumalta. Tässä kupissa on vaan täydellinen muotoilu, ja se istuu käteen kuin nenä päähän. Nyt tämä yksinäinen kuppi piristää päivää kummasti joka kerta, kun huomaan sen palanneen tiskikoneesta ja voin siemailla siitä aamukahvini.

4. Kello isolla taululla. Multa löytyy tasan yksi kello, johon olenkin sitten rakastunut senkin edestä. Sain sen synttärilahjaksi kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien kello on ollut erittäin ahkerassa käytössä. Mun hopeinen Michael Kors on kyllä tosiaan saanut osakseen sellaista kulutusta, että sitä ei kyllä uskoisi hetkeäkään, kun katsoo lähes virheettömässä kunnossa olevaa kelloa. Siitä huolimatta mun sisällä on herännyt pieni pelko, että kulutan mun rakkaan loppuun ennen aikojaan. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta haluaisin toisen kellon ikään kuin suojellakseni vanhaa kelloani kulumiselta. Ja joo okei, onhan ne kauniita ja ihania ja sitä rataa. Hopea on ehdottomasti se mun juttu, mutta ruusukultainen tai kultainen kello toisi kivaa vaihtelua tähän elämään. Esimerkiksi juuri Michael Korsilta ja Marc by Marc Jacobsilta löytyy hyvin kauniita yksilöitä isolla kellotaululla.

5. Chanel. Hei c'moon, jos himotuksista puhutaan, niin ei Chanelia vaan voi millään sivuuttaa. Tiedän tiedän, hyvin absurdi haave, mutta haave kumminkin. En yhtään osaa sanoa, olisiko mussa lopulta ihmistä laittamaan tuhansia euroja yhteen vaivaiseen laukkuun. Tai okei, jos lottovoitto ilman lottoamista osuisi kohdalle, niin varmasti olisi. Mun salainen haave on löytää joskus kirpparilta jonkun mummon antiikkinen Chanel, ja antaa sille hyvä koti. Luultavasti tämä tulee (jos ikinä) tapahtumaan sitten kun olen itsekin jo mummo... Mutta toivossa on hyvä elää, ja niin minä teen. Jokaisella tytöllä pitää olla joku laukkuhaave, ja omani on Chanel. <3

Listaisin tähän myös leipälaatikon, ellen olisi sellaista meille juuri tänään kotiuttanut! Melkeen vuosihan tässä ehdittiinkin elellä ilman sitä. Ja lähes päivittäin varmaan ajattelin, että hitto kun olisi leipälaatikko ja juustokupu. One down, one more to go! Tietääkö joku, mistä saisi kivannäköisen, kätevän ja Oltermannin mentävän juustokuvun? Leipälaatikosta oli ehdottomasti kehittynyt myös sellainen pakkomielleasia, että vain paras ja täydellinen kelpaa. Ja juustokupu tulee hyvänä kakkosena perässä. Mikä mua vaivaa... :D

Mites muuten teidän pääsiäiset? Meidän pääsiäinen on ajelun täyteinen, sillä Teemu voitti meille viikonlopuksi käyttöön Toyota Yariksen! Mutta siitä lisää lähipäivinä. ;)

Dreams come true

IT'S FINALLY DONE! Saatiin viimeinkin varattua meidän matka ja huhtikuun lopussa meitä kutsuu lumoava Kroatian rannikko!

Eikä ollut muuten ihan yksinkertainen homma. Kaksi lentoa välilaskuineen, kaksi eri kaupunkia ja kaksi eri hotellia. Toinen kaupungeista saaressa, joten edestakaiset laivamatkat vielä mätsäämään kaiken muun kanssa. Huh. Mutta nyt se on tehty ja jännitys on huipussaan! Ihii mä pääsen lämpimään kirkkaan veden äärelle! <3

Viikko olisi tarkoitus siis startata lennolla Splitiin, missä vietetään kaksi yötä. Splitistä suunnataan laivalla kauniille Hvarin saarelle, jossa majaillaan sitten loppu loma. En kykene sanoin ilmaisemaan kuinka tajuttoman innoissani olen tästä meidän pienestä get awaysta!

 

 kuvat 1 2 3 4 5

Haaveilua

Teemu kävi viime viikonloppuna matkamessuilla vanhempiensa kanssa. Minä en luonnollisestikaan päässyt mukaan, koska mulla oli koko viikonloppu töitä. Mutta eipä se mitään, ja onneksi edes toinen meistä pääsi paikalle, ja annoinkin Teemulle ohjeistuksen tuoda paljon kaikkia esitteitä mukanaan. Ja mieshän totteli kuuliaisesti, ja kiikutti mulle semmosen läjän lehtisiä, josta pieni matkatoimisto voisi jo olla kateellinen. Teemu myös osallistui kaikkiin mahdollisiin matka-arvontoihin, eli nyt ollaan kaikki sormet ja varpaat ristissä jos vaikka onni osuisi kohdalle. ;D

Niin kuin mainitsin jo tuossa muutama postaus sitten, meillä olisi toiveena lähteä jollekin ulkomaan matkalle huhti-toukokuussa. Koska ei olla älyttömän rikkaita, matkakohteet on rajautunut lähinnä Eurooppaan. Euroopan sisällä on suht edullista lentää, ja mulla ainakin on täällä vielä niin monia maita ja paikkoja joita haluan nähdä ja kokea.

Nyt alkaa matkakohdekin pikkuhiljaa hahmottua. Käytännön järjestelyjä vaan on aina niin tyhmä hoitaa. Täytyy saada töistä lomaa, selvittää millon Teemulla on tenttejä ja kartoittaa kaikinpuolin se "järkevin" matkustusajankohta. Plääh. Ei jaksaisi aina ajatella niin järkevästi. Miksei voisi vaan buukata lentoja ja hotellia, pakata laukkua ja lähteä!

Hienosti on näköjään tämän postauksen kuviin valikoitunut noita Thaimaan kohteita. Mutta siis, emme ole lähdössä Taikkuihin, vaan matkustuskohde löytyy näillä näkymin Euroopasta. Enkä mä malta odottaa! Kyllä tää pelkkä fiilistelykin on itsessään jo aika kutkuttavaa. Sitten kun kohde varmistuu, saa rauhassa perehtyä alueen hotelleihin ja näkemisen arvoisiin juttuihin. Saa etukäteen yhdessä pohtia, mitä halutaan tehdä, missä ehkä käydä syömässä, ja taas toisaalta jättää jotain asioita täysin suunnittelematta. Kokemuspohjalta voin sanoa, että parhaat asiat tapahtuu silloin, kun niitä ei ole liikaa suunniteltu etukäteen. Just go with the flow. Katsellaan ja ihmetellään sitten kun ollaan siellä.

Voii, tää on vaan niin jännittävää! Enköhän mä teillekin sitten palaile, kun matka on saatu vahvistettua ja varattua. Mites teillä, onko suunnitelmissa paeta vielä etelän lämpöön ennen kevättä ja kesää?

Mikä musta tulee isona?

Uusi vuosi on jälleen startannut, ja sitä myöten myös ajatukset tulevasta vuodesta ovat alkaneet heräilemään. Mitä tuleva vuosi tuo tullessaan? Mihin suuntaan haluan omilla valinnoillani sitä johdattaa?

Vuosi sitten ajatukset seikkailivat hyvin paljon samoilla linjoilla. Tuolloin lukuloma oli alkamassa ja kirjoitukset lähestyivät vääjäämättä. Siinä samalla yritin sitten paniikissa pohtia tulevaa jatkokoulutuspaikkaa. Mikä minusta tulee isona? Mitä minä haluan elämässäni tehdä? Pohdinta meni välillä jopa lievän maanisuuden puolelle, kun pyörittelin näitä kysymyksiä lähes raivoisasti päässäni, ja vihasin itsäni, kun vastaus tuli aina suorana syöttönä takaisin; en minä tiedä. Tuolloin onneksi ylioppilaskirjoituksia pystyi käyttämään hyvänä tekosyynä antaa aivoille muuta ajateltavaa ja tekemään itseni kanssa kompromissin päätöksenteon siirtämisestä. Noh, kevään haku oli ja meni, ja koin suuren huojennuksen, kun annoin itselleni miettimisaikaa ja tilaa hengittää.

Vuosi on nyt kulunut, ja olen elämässäni käytännössä samassa pisteessä. Nykyään tosin osaan oikeasti sisäistää, ettei minun tarvitse tietää, mikä minusta tulee isona. Mieltään saa ja pitää muuttaa matkan varrella. Ihminen elää hyvällä tuurilla 100-vuotiaaksi. Herranjestas jos jo alle parikymppisenä täytyisi tietää miten aikoo sen koko loppun 80 vuotta käyttää. Mutta juu. Kevään haut lähestyvät jälleen, enkä minä löytänytkään menneen vuoden aikana absoluuttista totuutta ja kirkastusta tulevasta opiskelupaikasta. Eikä se oikeastaan edes häiritse, sillä koen päässeeni lähemmäs ratkaisua. Sillä tiedän ainakin mitä en halua tulevaisuudessa tehdä.

En halua kouluttautua mihinkään "perinteiseen" ammattiin, jotka lapset oppivat karikatyyrisesti tunnistamaan jo päiväkodissa. Lääkäri, poliisi, palomies, sairaanhoitaja, juristi, pappi, opettaja... Ei, ei, ei, ei. En halua niinsanotusti yhden ammatin koulutusta. Että nyt kun opiskelit hammaslääkäriksi niin nyt sitten olet hammaslääkäri. Ja hei, älkääpäs nyt käsittäkö väärin. En millään tavalla väheksy edellämainittujen ammattikuntien edustajia, yritän vain sanoa että ne eivät ole se minun juttuni. Äitini esimerkiksi on terveydenhoitaja, mutta itse en edes harkitse mitään hoitoalaan viittaavaakaan. Olen myös melko varma, etten halua työskennellä kunnalle, kaupungille tai valtiolle. Myöskään yrittäjyys ei missään tapauksessa ole minua varten. Vuosi ison yrityksen leivissä on vahvistanut ajatusta siitä, että sellaisessa paikkani on myös tulevaisuudessa. Haluaisin luultavasti työskennellä isossa, todennäköisesti kansainvälisessä yrityksessä. Se, mitä minä sielä puuhailisin, on vaan edelleen vähän kysymysmerkki. Haluanko suuntautua enemmän hallinnolliselle- vaiko henkilöstöpuolelle. Vai onko paikkani kenties myynnin tai markkinoinnin ja mainonnan saralla. Yhden yrityksenkin sisällä mahdollisuuksia on jo läjäpäin.

Taitavimmat huomasivatkin jo, että mietin tätä opiskeluasiaa hyvin vahvasti työnteon pohjalta. En ole sitä opiskelijatyyppiä, joka opiskelisi pelkästä opiskelun riemusta 20 vuotta. Minulla on selkeä päämäärä opiskeluille, ja se on työelämässä. Tästä syystä olen poissulkenut myös kaikki yli viisi vuotta kestävät opinnot. Neljäkin vuotta alkaa olla jo aika äärirajoilla (tähän ei nyt ole laskettu mukaan mahdollista jatkokouluttautumista, vaan puhun yksittäisen koulutusohjelman kestosta). Sitä paitsi mulle on henkilökohtaisesti helpompi hahmottaa selkeät kokonaisuudet. Kun on tietty tavoite jolla on selkeä aloituspiste ja lopetuspiste, on helppoa pyrkiä kohti päämäärää. Elämä on tähänkin asti sujunut tietyissä sykleissä, kun ala-asteella olin kolme vuotta samassa koulussa, minkä jälkeen vaihdoin muuton myötä koulua toiseen, missä vietin jälleen kolme vuotta. Yläasteelle siirtyminen toi tiettyä muutosta, mutta alkoi ne samat naamat kuuden vuoden jälkeen jo hieman puuduttaa. Siksi suuntasinkin lukioon kauas vanhoista ympyröistä ja niinpä niiden kaikkien uusien ihmisten kohtaaminen oli taas hyvinkin virkistävää. Kolme vuotta samassa paikassa ja samojen ihmisten kanssa, hyvä fiilis ja ystävät jäivät käteen, oli taas hyvä jatkaa eteenpäin. Lukiota seurasi ensimmäinen oikea työpaikka, ihanat uudet työkaverit ja mahtava työilmapiiri.

Mun nykyinen työpaikka taitaa myös olla osasyyllinen siihen, ettei mulla oikeastaan ole tällä hetkellä mitään kauheaa kiirettä opiskelemaan. Lähinnä ajattelen, että löydän kyllä sen mulle sopivimman jutun kun aihe alkaa tarpeeksi paljon kiinnostamaan. Jos se vaatii vielä yhden vuoden työelämässä niin ei siinä mitään. Ja jokatapauksessa aijon jatkaa työtäni opiskelujen ohjella sitten joskus kun se on ajankohtaista. Eli luultavammin ensi- tai sitä seuraavana syksynä.

Huh. Aikamoista tajunnanvirtaa, mutta ehkä joku teistä nappasi tästä päämäärättömästä höpöttelystä kopin. Omia ajatuksia niiden avaaminen tekstin muotoon ainakin selkeyttää joka kerta. Saitteko te mitään tolkkua ja löysikö joku tästä selostuksesta jopa jonkun pointin?

postauksen kuvat weheartit ♥

Täpinöissä

Odotan huomista melkein yhtä innoissani kuin lapsi jouluaattoa. Just joo, mikä lapsi, edelleen oon ihan into piukeena joulusta jo näin lokakuussa. Mutta tosiaan, huomenna pääsen toteuttamaan yhden jo jonkin aikaa mielessä olleen haaveen. Sain vihdoin varattua ajan rakennekynsiin! <3 Mun työ on käsille ja kynsille aika rankkaa, ja kädet kuivuvat ja kynnet katkeilevat ja lohkeilevat. Se on mulle aika suuri juttu, koska oon aina ollu tyytyväinen just mun käsiin ja kynsiin. Aina ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni. Pitkät ja kauniit kynnet ovat nyt muisto vain. Kynsien lakkauskaan ei tuota minkäänlaista iloa, kun jo seuraavana päivänä lakat ovat lohkeilleet ikävän näköisesti. Joo, ehkä tää on mulle jonkinlainen kompleksi, mutta rakennekynnet tekee mut aika hemmetin onnelliseksi. Mun omat, nykyään melko rumat ja lyhyet kynnet tekee mut onnettomaksi päivittäin. Tämän vuoksi päätin suoda itselleni pienen päivittäisen onnen kauniista kynsistä, vaikkakin sitten joutuisin siihen jonkun verran rahaa kuukausittain laittamaan.

Olin jo jonkin aikaa surkutellut mun kynsiä, ja viimeviikolla päätin että nyt saa riittää. Viikonloppuna olin viettämässä äidin kanssa naisteniltaa vanhassa kodissani, jolloin kerroin myös äidille päätöksestäni hankkia vihdoin rakennekynnet. Enhän mä osannut arvata, että parin päivän kuluttua ihana mama pistäisi viestiä, että on hommannut mulle lahjakortin rakennekynsiin! Yritti naamioida sitä Katariinan-päivä lahjaksi. Voi miten ihana ja paras äiti mulla onkaan! <3 Ja nyt on sitten tosiaan aika varattuna, enkä malta odottaa huomista! Jännittää ja kutkuttaa!

Laitoin nyt tähän postaukseen tollasia tyylikkäitä peiliselfieitä viime talvelta. Lähinnä sen takia just nämä kuvat, kun niistä näkyy mun mielestä aika hyvin tää kynsien tilanne alle vuosi sitten. Tän hetkistä tilannetta en halua edes kuvata, sen verran vahva on tää kynsikompleksi, sorii.

Näitä kuvia katsellessa, ja katseen kääntyessä tän hetkisiin nysäkynsiin, on vaikea uskoa, että ne joskus olivat tuollaiset. Ihan noin pitkiä monsterikynsiä en kaipaile, vaan vähän maltillisempaa pituutta ajattelin näille, ihan pelkästään jo kuormittavan työni vuoksi. Liian pitkät kynnet ovat vaan tiellä, ja altistuvat ennenaikaiselle poikki napsahtamiselle.

Kyllä, olen ollut, ja olen edelleen, varsin normaali yksilö. Semmoista siis mun tiistaihin, palaillaan viimeistään ylihuomenna valmiin lopputuloksen kanssa! <3

Ranskishimotus

Olen aina ollut äärettömän koirarakas ihminen. Pikkutyttönä olin hanakasti halailemassa ja rapsuttelemassa jokaista kadulla vastaan kipittävää tai löntystävää karvakaveria. Välillä ehkä liiankin hanakasti, mitä tulee sellaiseen pieneen pikkuruiseen asiaan nimeltään itsesuojeluvaisto. Noh, onneksi huonot kokemukset rajoittuu yhteen pieneen huulipuraisuun, kun varomattomana pikkukiitäjänä olin mennyt koiran pitkien karvojen päälle niin, että koiraan sattui. Siitäkin tilanteesta äiti (ja minä) selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, eikä traumoja jäänyt koiraystäviä kohtaan. Opetti ehkä vain vähän säheltäjälle varovaisuutta. Vain vähän. Kymmenen pitkää vuotta sain ruikuttaa ja tyytyä silittelemään ja ulkoiluttamaan muiden koiria, ennen kuin sellainen meidän perheeseen hankittiin. Melkein jo kymmenen vuotta sitten elämääni ja sydämeeni tassutteli pieni ja ruttuinen Mocca.

Mocca on ja on aina ollut hyvin omanlaatuisensa koirayksilö. En ole koskaan kohdannut vastaavaa, enkä varmasti koskaan tule kohtaamaankaan. Voisin jaaritella tuosta minulle kaikkein rakkaimmasta nelijalkaisesta otuksesta ummet ja lammet, mutta koska tämän postauksen pääpointti ei ole Mocca, niin siirrytään eteenpäin. Mocalle päätettiin muutaman vuoden kuluttua hankkia seuraksi toinen samanmoinen toveri, ja Tosca saapui perheeseemme. Myös Toscasta ja näiden kahden suhteesta toisiinsa olisi sananen jos toinenkin sanottavana, mutta jääköön se johonkin toiseen kertaan. 

Nyt olen kohta asunut kolme kuukautta yhdessä Teemun kanssa, ja samalla ikäänkuin erossa Mocasta ja Toscasta. Hyvin usein käyn toki heitä rapsuttelemassa, mutta ei se ole sama asia. Ei ole enää koiraa käpertymässä viereen sohvalla tai vietävänä lenkille raikkaassa syyssäässä. Ikävöin karvaisia perheenjäseniäni siinä missä niitä vähemmän karvaisiakin. Ja tästä pääsemmekin vihdoin varsinaiseen aiheeseen, mistä tulin teille kirjoittelemaan. Kaipaus karvaiseen perheenjäseneen ja omaan koiraan on hitaasti nostamassa päätään. Tullaan Teemun kanssa kuitenkin molemmat perheistä, joissa on ollut koiria. Teemulla ihan pienestä asti. Miten ihanaa olisikaan, kun kotiin tullessa olisi joku innoissaan odottamassa, joku ketä pussailla ja rutistella, joku ketä viedä lenkeille ja jolle opettaa uusia juttuja. Kai se on myönnettävä; muhun on iskenyt pentukuume. Eikä ihan mikä tahansa pentukuume, vaan ranskanbulldoggikuume!

Paljon olen käyttänyt aikaa pohdinnalle siitä juuri meille sopivasta koirarodusta. Välillä on tuntunut, ellei sellaista kaikinpuolin miellyttävää yhdistelmää edes ole olemassa. Itse annan painoarvoa seuraaville ominaisuuksille omassa koirassa; reipas, mahdollisimman hyvin kaikkien kanssa toimeentuleva, ei liian sählä eikä liian innokas, suht helposti koulutettavissa, ei kovin innokas räksyttäjä (Mocca ja Tosca eivät osaa haukkua ja asutaan tällä hetkellä kerrostalossa), pieni, lyhytkarvainen, sopivan aktiivinen, mutta osaa ottaa myös rennosti, eikä käy koko ajan ns. ylikierroksilla. Tiedostan kyllä, ettei tällaista niinsanottua täydellistä koiraa ole varmasti edes olemassa, mutta olisi kiva, jos edes osa kriteereistä täyttyisi. Jokainen koira on tottakai yksilö, minkä opin enemmän kuin hyvin Mocan ja Toscan kanssa. Molemmat samaa rotua, tyttöjä, ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Mocca rakastaa ihmisiä ja tykkää varsinkin kun miehet rapsuttelevat (kyllä, koirani rakastaa miehiä) Tosca ei voi sietää muita kuin perheenjäseniä ja suorastaan vihaa miehiä. Tosca viihtyy lenkillä säällä kuin säällä, eikä ikinä ole kiire kotiin. Mocalle taas ilma on aina joko liian märkä, liian kylmä, liian kuuma tai muuten vaan epämieluisa. Mocca olisi kaikkein tyytyväisin, jos ulos ei tarvitsisi lähteä ollenkaan, vaan saisi vaan makoilla sohvalla päivästä toiseen. Tosca taas on aktiivisempi, ja tykkää esimerkiksi agilitystä ja rakastaa kaiken liikkuvan jahtaamista ja vahtaamista. Moccaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Joten kyllä, saman rodun sisälläkin yksilöiden väliset erot voivat olla huimia! Myös erot urosten ja naaraiden välillä voivat olla ratkaisevia.

Olen kuitenkin menettänyt sydämeni näille pienille ruttukuonoille. En tiedä, joku niiden ulkonäössä ja luonteenkuvauksissa vaan miellyttää ihan suunnattomasti. Haluan hankkia koiran silloin, kun tiedän että minulla on tarjota sille rutkasti aikaa ja rakkautta. Tässä elämäntilanteessa ensimmäinen ei vaan mitenkään ole mahdollista. Teemu opiskelee ja minä käyn töissä, joten koira joutuisi viettämään liian pitkiä aikoja aivan yksinään, eikä se ole minusta yhtään reilua koiraa kohtaan. Siksi tässä vaiheessa tyydyn vain haaveiluun omasta koirasta, ehkä se elämäntilannekin antaa jossain vaiheessa periksi... <3

Postauksen kuvat 1 2 3 4