Kauan sitten unohdettu harrastus

Heissan natuset! Miniloma on nyt takana päin, ja voi miten se tekikin hyvää! Tästä on hyvä jatkaa kohti syksyä ja arjen pyöritystä. Ihan vielä en anna teidän silti päästää kesää 2015 hyppysistänne, joten palaillaan lomakuviin heti jahka saan ne koneelle.

Arvatkaapas mitä mä touhusin tänään? Olin ratsastamassa! Vaikka ratsastusharrastuksen lopettamisesta alkaa pikkuhiljaa olla jo lähemmäs kahdeksan vuotta, taitaa mun sisälläni edelleen asustella ihan pinenen pieni heppatyttö. Saatiin mun serkun kanssa tädiltä joululahjaksi molemmat lahjakortit puolentoistatunnin maastoratsastukseen. Nyt vihdoin saatiin aikaiseksi varata ratsastus, ja onneksi maltettiinkin odottaa näin loppukesään. Siis voi ei mitkä ilmat meitä hemmottelee! Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöäkin on yli kaksikymmentä astetta.

Kyllä meinasi vanhaa heppakonkariakin pikkasen jännittää, kun lyötiin riimu kouraan ja osoitettiin oikea hevonen tarhasta. Jännitykselle ei kuitenkaan saa antaa yliotetta, ja niin vain minäkin marssin päättäväisesti tarhaan. Ja omaksi pieneksi hämmästyksekseni sain kuin sainkin pyydystettyä oikean hepan narun päähän ja tuotua sen sisälle valmisteltavaksi.

Voi miten ihanaa oli päästä pitkästä aikaa takaisin hevosen selkään! Vaikka kaikki taidot oli aivan ruosteessa, niin kyllä ne perusjutut sieltä jostain takaraivosta pikkuhiljaa muistui mieleen. Niin sitten paineltiin menemään pitkin metsiä ja peltoja. Itse sain alleni Pipari-nimisen, iäkkään mutta siitä huolimatta hyvin menohaluisen hepan. Meidän yhteistyö pelasi oikein kivasti, mitä nyt välillä tuntui olevan hirveä hinku päästä juoksemaan jonon ensimmäiseksi.

Kun laukattiin peltoa pitkin hevosten harjat hulmuten, tajusin olevani koukussa. Takaisin ratsastamaan on päästävä, jos ei enää tänä kesänä, niin viimeistään vuoden päästä. En oikein itsekään ymmärrä, mikä siinä touhussa on niin erityisen kivaa. Jonkinlainen vapauden tunne siinä vaan valtaa mielen ja kropan, kun painelee kovaa menemään ison eläimen kyydissä.

EDIT. Mun siis piti julkaista tämä postaus jo perjantaina, mutta kuinkas siinä sitten kävikään. Työt ja työpaikan pippalot veivät taas isomman siivun mun ajasta kun olin osannut ajatellakaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Täällä ollaan, enemmän tai vähemmän edelleen elävien kirjoissa! Minä suuntaan tästä kohta puoliin sorvin ääreen, mutta menkäähän te vapaata sunnuntaipäivää viettelevät nyt sinne ulos ja nauttikaa viimeisistä kesäkeleistä munkin puolesta! Pus!