Kevättä rinnassa?

Ihana Teemu oli ostanut mulle tulppaaneja eilen kun tulin töistä kotiin. Näistä tulee kyllä heti niin keväinen fiilis, vaikka ulkona vallitseekin pahemman luokan jääkausi. Mitä parhain syy sulkea sälekaihtimet, napata hyvä pokkari kouraan ja suunnata sen kanssa sohvannurkkaan. Ja muistaa asetella kauniin väriset tulppaanit strategisesti niin, että niitä voi aina välillä sivusilmällä vilkuilla lukemisen lomasta.

Näiden lisäksi tänään olisi ohjelmassa ainakin hyvän ystävän seuraa ja saatetaan jopa suunnata vähän kaupoillekin nuuhkimaan, josko alennusmyynnit alkais jo pikkuhiljaa olemaan ohitse. Mulla iski eilen ihan jäätävä himo sienipiirakkaan, joten sellaisenkin voisi vaikka leipasta jos jaksaisi. Katsotaan nyt.

Löytyykö siltä ruudun takaa muita, jolle iskee heti tammikuussa hirveä kevät- ja kesäfiilis? En tiedä mistä tämä juontaa juuriaan, mutta sama toistuu joka vuosi heti joulun jälkeen. Aikaisempina vuosina olen vain vaipunut syvään epätoivoon, koska faktahan on se, ettei talvi minnekään ole menossa, vaan on pikemminkin vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin. Tänä vuonna fiilis on kuitenkin erilainen. Mua ei oikeastaan haittaa, jos tämä talvi aikoo viipyä vielä hetken aikaa. Oikeastaan luovutan sille ihan mielelläni helmi- ja maaliskuun, kunhan huhtikuussa ei tarttis kattella enää lumikinoksia. Joten hyvä talvi, tehdäänkö diili? Saat luvan rellestää nyt sydämesi kyllyydestä, jos lupaat sitten myös tuoda kevään tänne kun sen aika on? Nyt on lupa vielä hyvillä mielin pukea villasukat jalkaan, siemailla teetä ja vaan olla. Koska musta tuntuu että oleminen on suorastaan rikollista kauniilla ilmalla. Silloin pitää olla menemässä pää kolmantena jalkana, ettei vaan missaa mitään tärkeää.

Nyt on myös vielä hyvin aikaa haaveilla pienestä paosta lämpimään. Koska hei, kylmyyttä ja lunta voi paeta vain talvella. Me ollaan ainakin jo hentoisen ajatuksen tasolla vähän heitelty ilmaan mietteitä, että tossa huhtikuun kieppeillä vois olla aika kiva kipaista jonnekin missä aurinko porottaa. Jää nähtäväksi antaako budjetti myöden ja löytyykö jotain kivaa pikku kohdetta, jonne olisi mukava paeta viikoksi. Onneksi se pelkkä haaveilukin on jo aika ihanaa.

Ajattelin tässä samalla nyt vihdoin kuvata teille Teemun mulle antaman joululahjan. Kun näin tämän korun, raakastuin siihen välittömästi. Miten tuo mies oikeen voi tuntea mun maun niin perusteellisen hyvin? Paremmin kuin minä itsekään. Korun nimi on The Eternal Love, ikuinen rakkaus. Kaunis koru, ja vielä kauniimpi merkitys. Täytyy myöntää, että sydän meinasi kyllä pakahtua, kun Teemu tapitti mua silmiin ja ojensi tän lahjan avattavaksi.

Ihanaa uuden viikon alkua teille kaikille blogiani seuraaville! Muistakaa nauttia arjen pienistä piristyksistä, niin kuin vaikka kauniista kimpusta tulppaaneita. <3

Mikä musta tulee isona?

Uusi vuosi on jälleen startannut, ja sitä myöten myös ajatukset tulevasta vuodesta ovat alkaneet heräilemään. Mitä tuleva vuosi tuo tullessaan? Mihin suuntaan haluan omilla valinnoillani sitä johdattaa?

Vuosi sitten ajatukset seikkailivat hyvin paljon samoilla linjoilla. Tuolloin lukuloma oli alkamassa ja kirjoitukset lähestyivät vääjäämättä. Siinä samalla yritin sitten paniikissa pohtia tulevaa jatkokoulutuspaikkaa. Mikä minusta tulee isona? Mitä minä haluan elämässäni tehdä? Pohdinta meni välillä jopa lievän maanisuuden puolelle, kun pyörittelin näitä kysymyksiä lähes raivoisasti päässäni, ja vihasin itsäni, kun vastaus tuli aina suorana syöttönä takaisin; en minä tiedä. Tuolloin onneksi ylioppilaskirjoituksia pystyi käyttämään hyvänä tekosyynä antaa aivoille muuta ajateltavaa ja tekemään itseni kanssa kompromissin päätöksenteon siirtämisestä. Noh, kevään haku oli ja meni, ja koin suuren huojennuksen, kun annoin itselleni miettimisaikaa ja tilaa hengittää.

Vuosi on nyt kulunut, ja olen elämässäni käytännössä samassa pisteessä. Nykyään tosin osaan oikeasti sisäistää, ettei minun tarvitse tietää, mikä minusta tulee isona. Mieltään saa ja pitää muuttaa matkan varrella. Ihminen elää hyvällä tuurilla 100-vuotiaaksi. Herranjestas jos jo alle parikymppisenä täytyisi tietää miten aikoo sen koko loppun 80 vuotta käyttää. Mutta juu. Kevään haut lähestyvät jälleen, enkä minä löytänytkään menneen vuoden aikana absoluuttista totuutta ja kirkastusta tulevasta opiskelupaikasta. Eikä se oikeastaan edes häiritse, sillä koen päässeeni lähemmäs ratkaisua. Sillä tiedän ainakin mitä en halua tulevaisuudessa tehdä.

En halua kouluttautua mihinkään "perinteiseen" ammattiin, jotka lapset oppivat karikatyyrisesti tunnistamaan jo päiväkodissa. Lääkäri, poliisi, palomies, sairaanhoitaja, juristi, pappi, opettaja... Ei, ei, ei, ei. En halua niinsanotusti yhden ammatin koulutusta. Että nyt kun opiskelit hammaslääkäriksi niin nyt sitten olet hammaslääkäri. Ja hei, älkääpäs nyt käsittäkö väärin. En millään tavalla väheksy edellämainittujen ammattikuntien edustajia, yritän vain sanoa että ne eivät ole se minun juttuni. Äitini esimerkiksi on terveydenhoitaja, mutta itse en edes harkitse mitään hoitoalaan viittaavaakaan. Olen myös melko varma, etten halua työskennellä kunnalle, kaupungille tai valtiolle. Myöskään yrittäjyys ei missään tapauksessa ole minua varten. Vuosi ison yrityksen leivissä on vahvistanut ajatusta siitä, että sellaisessa paikkani on myös tulevaisuudessa. Haluaisin luultavasti työskennellä isossa, todennäköisesti kansainvälisessä yrityksessä. Se, mitä minä sielä puuhailisin, on vaan edelleen vähän kysymysmerkki. Haluanko suuntautua enemmän hallinnolliselle- vaiko henkilöstöpuolelle. Vai onko paikkani kenties myynnin tai markkinoinnin ja mainonnan saralla. Yhden yrityksenkin sisällä mahdollisuuksia on jo läjäpäin.

Taitavimmat huomasivatkin jo, että mietin tätä opiskeluasiaa hyvin vahvasti työnteon pohjalta. En ole sitä opiskelijatyyppiä, joka opiskelisi pelkästä opiskelun riemusta 20 vuotta. Minulla on selkeä päämäärä opiskeluille, ja se on työelämässä. Tästä syystä olen poissulkenut myös kaikki yli viisi vuotta kestävät opinnot. Neljäkin vuotta alkaa olla jo aika äärirajoilla (tähän ei nyt ole laskettu mukaan mahdollista jatkokouluttautumista, vaan puhun yksittäisen koulutusohjelman kestosta). Sitä paitsi mulle on henkilökohtaisesti helpompi hahmottaa selkeät kokonaisuudet. Kun on tietty tavoite jolla on selkeä aloituspiste ja lopetuspiste, on helppoa pyrkiä kohti päämäärää. Elämä on tähänkin asti sujunut tietyissä sykleissä, kun ala-asteella olin kolme vuotta samassa koulussa, minkä jälkeen vaihdoin muuton myötä koulua toiseen, missä vietin jälleen kolme vuotta. Yläasteelle siirtyminen toi tiettyä muutosta, mutta alkoi ne samat naamat kuuden vuoden jälkeen jo hieman puuduttaa. Siksi suuntasinkin lukioon kauas vanhoista ympyröistä ja niinpä niiden kaikkien uusien ihmisten kohtaaminen oli taas hyvinkin virkistävää. Kolme vuotta samassa paikassa ja samojen ihmisten kanssa, hyvä fiilis ja ystävät jäivät käteen, oli taas hyvä jatkaa eteenpäin. Lukiota seurasi ensimmäinen oikea työpaikka, ihanat uudet työkaverit ja mahtava työilmapiiri.

Mun nykyinen työpaikka taitaa myös olla osasyyllinen siihen, ettei mulla oikeastaan ole tällä hetkellä mitään kauheaa kiirettä opiskelemaan. Lähinnä ajattelen, että löydän kyllä sen mulle sopivimman jutun kun aihe alkaa tarpeeksi paljon kiinnostamaan. Jos se vaatii vielä yhden vuoden työelämässä niin ei siinä mitään. Ja jokatapauksessa aijon jatkaa työtäni opiskelujen ohjella sitten joskus kun se on ajankohtaista. Eli luultavammin ensi- tai sitä seuraavana syksynä.

Huh. Aikamoista tajunnanvirtaa, mutta ehkä joku teistä nappasi tästä päämäärättömästä höpöttelystä kopin. Omia ajatuksia niiden avaaminen tekstin muotoon ainakin selkeyttää joka kerta. Saitteko te mitään tolkkua ja löysikö joku tästä selostuksesta jopa jonkun pointin?

postauksen kuvat weheartit ♥

Keskiviikkoillat

Yksi mun ja äidin yhteinen juttu on jo pitkään ollut Greyn anatomia -televisiosarja. Äiti on seurannut sarjaa jo ihan sen alkumetreiltä, ja minä liityin jossain vaiheessa mukaan kuvioon. Sarjan viimeisin tuotantokausi loppui viime kesänä, samalla viikolla kun muutettiin asumaan yhteiseen kotiin Teemun kanssa. Äidillä ja mulla oli tapana päivitellä, että mites meidän yhteisten Greyn anatomia -iltojen nyt käy, kun mä muutan. Sarja jäikin sitten surkuhupaisasti ja jopa pelottavan merkitsevästi tauolle samalla viikolla kun muutin pois. Katsottiin siis tuotantokauden viimeien jakso vielä yhdessä onnellisesti samalta kotisohvalta.

Mutta nyt Greyn anatomia alkoi jälleen 11. tuotantokauden merkeissä! Heti kun tieto kantautui meidän korviin, niin whatsuppailtiin kiihkeästi maman kanssa että eihän perinteeksi muodostunut juttu voi nyt loppua. Joten perinteen säilyttämiseksi suuntasinkin keskiviikkona suoraan töistä entiseen kotipesään. Siellä mua odotti lämmitetty sauna, puhdas pyyhe ja kylmä siideri. <3 Ihanat vanhemmat mulla, ja näin hyvä palvelu kaupanpäälle. ;) Saunomisen jälkeen laitettiin äidin kanssa nachoja (toinen perinteinen juttu) ja käperryttiin sohvan nurkkiin katsomaan Greiskaa, niin kuin Heikki sarjan nimen somasti lyhentää. :D

Ja niin me pyhästi luvattiin, että katsotaan tulevatkin jaksot yhdessä, joko mun vanhempien luona tai täällä meillä. Pieni, mutta ihana juttu, mitä odottaa joka viikolta. Muuttaessa ei edes tullut ajatelleeksi, miten kätevää on, ettei me muutettu liian kauaksi mun vanhemmista. Nyt ei tarvitse kuluttaa kauheasti aikaa ja rahaa, vain että pääsee rapsuttelemaan koiria tai katsomaan lemppari sarjaa yhdessä äidin kanssa.

Tänään ollaan ahkeroitu Teemun kanssa täällä kotona. Kuusi on nyt purettu ja pakattu koristeineen odottamaan ensi joulua. Kuurattiin muutenkin asunto aika lailla lattiasta kattoon, niin on kiva aloittaa uusivuosi niinsanotusti freesiltä pohjalta. Ja voi kuinka ihana aherruksen jälkeen onkaan pujahtaa puhtaiden  ja raikkaiden lakanoiden väliin! <3

Pakkastassut

Voi miten kaunis ilma tänään oli! Vaikkakin ulkona oli myös jäätävän kylmä. Pakkasta oli -10 astetta, mutta puhelimen sovelluksen mukaan se tuntui samalta kuin -19! Hrr. Päätettiin kuitenkin vapaapäivän kunniaksi uhmata pakkasta ja suunnattiin kupla mun vanhempien luokse, koska haluttiin mennä Mocan ja Toscan kanssa ulos. Kyllä, on ihan normaalia ajaa 10km vain viedäkseen koirat lenkille. Varsinkin lyhytkarvaiset koirat, joiden kanssa ei voi lenkkeillä tuntitolkulla pakkasessa.

Äää eii, Tosca mikä on tää ilme? Miksi näytät peuralta ajovaloissa tai vaihtoehtoisesti siltä että näit jäniksen/oravan/kissan/linnun jonka perään rynnätä?

Ahahahha Tosca näyttää tässä siltä, että halveksii mua sydämensä pohjasta! Mitäs mua siinä oikeen nostelet akka? Ilmeisesti ei ole mahdollista saada hienoa ja arvokasta kuvaa, missä molemmat, koira ja omistaja näyttäisi suunnilleen normaaleilta.

Voi ei apua, mun koirat varmaa oikeesti pitää mua ihan hulluna. Voin melkeen kuulla Mocan ajatukset; Ja taas sitä mennään... HUOH. Eii, mä en ole hullu ja yli-innokas, rakastan teitä vaan aivan suunnattoman paljon! <3

Kirpeän reippailun jälkeen oli ihana käpertyä sohvan nurkkaan kuumaan kaakaon kanssa rapsuttelemaan karvakuonoja. Mocca toivottaa rauhallista ja rentoa uutta viikkoa kaikille!